Velhoperheen tarinoita

”Eikö me olla jo perillä… marisi Viivi itkuisella äänellä ja pyöri rinnettä alas yhtenä myttynä … en jaksa enempää… äiti”. Näin alkaa Aili Maria Heikkisen uusi kirja velhoperheestä. Velhoperheeseen kuuluvat  10-vuotias Vikke, 8-vuotias Viivi, 4-vuotiaat kaksoset (Iita ja Aatu) ,Nestori-isä ja Valpuri-äiti. He ovat ”satumaan kansaa, mutta heille on ominaista ihmisten mukainen perusolemus. He ovat hyvin, hyvin pienikokoista kääpiökansaa ja kaikissa toiminnoissaan ihmisten kaltaisia”. Erikoisista heissä on se, että ”vasemmassa korvassa on ainutlaatuinen taikanappi, joka toimii yhteysanteenina ihmisten maailmaan. Se kutsuu herkällä pirinällään ihmisten luo … kuin kännykkä … valaisee pimeydessä, varoittaa vaaroista, vie salamannopeasti eri kohteisiin ja paljon muuta”.

 

Aili Maria Heikkinen luo lukijan silmien eteen mielenkiintoisen kuvan perhe-elämästä, isän ja äidin suhteesta lapsiinsa, lapsien välisistä ongelmista, riidoista, anteeksipyytämisestä – ja antamisesta. Toisen ihmisen auttaminen , vanhuksen tai lapsiperheen jäsenten auttaminen, arkienkelinä oleminen on luonnollista ja itsestään selvää. Velhoperhe on lapsiperhe ja se toimii jäsentensä kautta, tilaa antaen ja vaikeista asioista keskustellen, omien harrastusten tukeminen ja auttaminen kuuluvat arkeen ja pyhään. Aili Maria Heikkisen tarinat viihdyttävät herttaisuudellaan ja kauneudellaan, tarinoita lukiessa tulee mieleen Tove Janssonin Muumitalon asukkaat, eteenkin muumimamma ja muumipappa.

 

Velhomaailman tärkeistä asioista todetaan ”Täällä annetaan tilaa ihmisyyden henkiselle kasvulle ja hyväksytään erilaisuus. Täällä laakson velhokansassa elää jalo henki, joka kasvattaa meistä kelpo kansaa”. Tärkeä osa on rukous, kiitos rukous kaikesta hyvästä, rukous kaikkien lähimmäisten ja avuntarvitsijoiden puolesta, rukous perheen puolesta, ketään unohtamatta. Lyhyet tarinat irrottavat ajatukset jokapäiväisestä kiireestä ja auttavat huomaamaan olennaisen ja tärkeimmän. Heikkisen tarinankertojan taidot,  varma draamantaju ja oiva kuvitus pitävät kokijan hyvällä tuulella. (Juha Vähäkangas)