Hei!
Olen Jeesukseen uskova opiskelijanainen Oulun seudulta. Olen helluntalaisesta perheestä. Helluntaiseurakuntien kaoottinen meininki, liika "magiassa rypeminen" (kaiken pitää olla suurta ja ihmeellistä, rukoillessa pitää tapahtua järisyttäviä kokemuksia, elämyksiä, elämyksiä) säikytti minut pois. Samoin umpimielinen ja vainoharhainen suhtautuminen esimerkiksi homoseksuaaleihin ja toisaalta myös se, että helluntalaiset kokevat olevansa niitä, jotka ainoina ovat ihan oikeasti ja palavasti uskossa. Itsekin olen homoseksuaali ja minua aikanaan raahattiin vaikka mihin "eheytys"-yhteisöihin. Eheytys lainausmerkeissä sen vuoksi, että lähinnä ne olivat rikkirepimisohjelmia. Myöhemmin olen tehnyt rauhan Jumalan kanssa ja tuumannut, että ihmisten muukalaisenpelko ei saa olla se syy, jonka vuoksi minä heittäisin lapsen pesuveden mukana. Haluan tehdä hyvää maailmassa ja uskon Jumalan armoon ja rakkauteen jokaisen kohdalla. Olen tehnyt rauhan myös identiteettini kanssa. Seurustelen ihanan naisen kanssa ja kiitän hänestä Jumalaa joka päivä. Jumalan johdatus on näkynyt elämässäni niin vahvana, etten voi olla uskomatta siihen tässäkin asiassa.
Ongelma onkin: Minulla ei ole seurakuntaa. Työskentelen kristillisen organisaation leivissä keväisin ja kesäisin ja silloin minulla on uskovien yhteys, mutta lopun vuotta olen aika yksin uskoni kanssa ja huomaan olevani välillä uskovais-vihamielinen lähinnä sen vuoksi, että uskovaiset joista kuulen ja joita tapaan ovat hyvin raivokkaita, armottomia ja umpimielisiä. Herännäisten oppi ja armokäsitys vastaa omaani ja musiikki-ihmisenä koen, että esimerkiksi kuorojen kautta voisin päästä mukaan letkeästi ja pinnistämättä.
En kuulu kirkkoon, enkä oikeastaan haluaisi liittyäkään. Lähinnä sen vuoksi, että prosessi vienee aikaa ja tiedän, että en ehdi. Opiskelen kahta koulutusta ja minulla on kaksi työtä, joten realistisesti uskon, että jos minun seurakunnan löytääkseni pitää liittyä kirkkoon, en ikinä löydä sitä seurakuntaa, jossa voin olla ja palvella. Myöhemmin kyllä, kunhan elämäni vähän hidastaa tahtiaan, voisin liittyä kirkkoonkin. Filosofian tasolla minulla ei ole mitään sitä vastaan.
Minua kiinnostaa myös se, voisinko jossain seurakunnassa oikeasti olla oma itseni. Uskon vahvasti, että Jumala ei luomistyössään virheitä tee ja minäkin olen Luojan luoma ihme, kaunis ja hyvä sellaisena kuin olen. Kieltämällä identiteettini aikanaan hoipuin ihmisvihan ja itsetuhon partaalla, enkä missään nimessä halua niihin syövereihin takaisin.
Jos herännäisyys ei mielestänne ole minua varten, mihin ohjaisitte minut?
