Pietarin päiväkirja

”Nyt rohkenen pyytää Sinua, Arvi-veljeni, vakavasti harkitsemaan, voisitko ottaa hoitaaksesi asessorin tehtävät Inkerin evankelis-luterilaisessa kirkossa syksystä 2002 alkaen tai sopimuksen mukaan? Tehtävä johon Sinua pyydän, on monella tapaa vaikea, raskas ja vaativa. Kirkkomme on kaksikielinen ja asessorin toimen hoitaminen edellyttää ainakin auttavaa venäjän kielen taitoa. Se on kuitenkin hankittavissa oleva ominaisuus”. Näin kirjoitti piispa Aarre Kuukauppi helmikuussa 2002 Arvi Seppäselle, joka otti tehtävän vastaan. Tästä tehtävästä käsin Arvi Seppänen kirjoitti päiväkirjaa, vuosilta 2002-2008.

 

Päiväkirja sisältää tarkkanäköistä analyysia ja mietiskelyä Inkerin kirkon menneisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta. Se on myös johdatus venäläiseen kulttuuriin, sielunmaisemaan, tapakulttuuriin ja historiaan. Asessorin tehtävät Inkerin kirkossa osoittautuivat haasteellisiksi, aikaavieviksi ja monipuolisiksi, liittyihän siihen opetustehtäviä Inkerin Kirkon koulutuskeskuksessa Keltossa, mutta ennen kaikkea Inkerin evankelis-luterilaisen kirkon Kirkkojärjestyksen valmisteluprosessissa mukanaoleminen ja työstäminen. Päiväkirjassa kerrotaan  hauskasti hänen  venäjän kielen opiskelusta ortodoksisen kirkon Hengellisessä akatemiassa Pietarissa vuosina 2002-2005. Seppänen pohtii paljon kysymystä taloudellisen tuen antamisesta Inkerin kirkolle, lähinnä kenelle/mille toiminnalle rahallista tukea annetaan ja miten sitä annetaan, ”kun siis suomalaiset seurakunnat ja muut Inkerin kirkon tukijat antavat tyhmyyttään seurakunnalle osoitettuja lahjoituksia seteleinä jonkin ihmisen käteen, rahat ovat kovin epävarmassa tallessa. Jos rahat pannaan seurakunnan viralliselle pankkitilille, ne joutuvat siihen lailliseen kirjanpitoon ja silloin niitä ei yhtä helposti voida anastaa”.

 

Päiväkirja on antoisa ja rehellinen kuvaus Arvi Seppäsen työstä ja elämästä Inkerin evankelis-luterilaisen kirkon palveluksessa, erilaisen hallintokulttuurin ihmettelystä ja uuden oppimisen halusta, mielenkiintoinen seikkailu venäläisen byrokratian syövereissä ja venäläisyyden ymmärtämisessä. Päiväkirja muistuttaa Erkki Jokisen Idänkohtaus- kirjaa, Outi Parikan Äiti-Venäjän aapis-kirjaa ja Timo Vihavaisen toimittamaa Opas venäläisyyteen -kirjaa. Ympäristöään tarkkaan analysoivana  hän löytää niistä mielenkiintoisia puutteita ja tekee omia päätelmiä omiin kokemuksiinsa pohjautuen. Postuumina ilmestyvä kirja osoittaa vakaasti ja hienosti miten Arvi Seppänen otti kutsun vastaan, ja se miten hän sen koki ja eli: ” Minun Venäjän tuntemukseni on ohut, sen tunnustan avoimesti, mutta olen ottanut vapauden kertoa, millaiselta Venäjä minusta näytti”. Päiväkirjan lopussa hän kirjoittaa: ”Pietarin kutsu, josta edellä olen kertonut, jätti minulle hyvän mielen. Tunnen olleeni koko ajan hyvää saavana osapuolena. On ollut etuoikeus perehtyä uusiin asioihin ja ihmisiin. On ollut suurenmoista tutustua lähemmin Inkerin kirkkoon ja pienellä osuudella auttaakin sitä. Mutta jos joku kirkko pyytää apua, miksi en auttaisi, jos pystyn?”. (Juha Vähäkangas)