Usko
Miksi uskonnosta ja uskosta puhuminen on vaikeaa? Miksi sitä pitää salailla toisilta "normi"nuorilta?
Tätä onkin hyvä pohtia! Voisiko olla niin, että uskon kokemukset, Jumalan kohtaamiset, ovat niin ainutlaatuisen mahtavia, että niitä on vaikea pukea sanoiksi. Toisaalta myös pelko estää kertomasta. Moni pelkää leimautumista ja joutuvansa kaveriporukan ulkopuolelle. Tätä pelkoa ei yhtään auta väärät ennakkokäsitykset kristityttynä elämisestä. Täytyy myös muistaa on joissakin paikoissa on jopa kielletty puhumasta uskosta.
Elossa.fi haluaa rohkaista kertomaan uskosta. Itse asiassa moni ihminen kaipaa kuulla puhuttavan uskosta. Älä siis odota, vaan ryhdy toimeen. Ei muuta kuin kertomuksia elävästä elämästä kehiin. Millaisessa tilanteessa ja paikoissa, olet itse kokenut Jumalan läsnäoloa? Miltä se tuntui? MItä se sai sinut ajattelemaan? Oletko saanut vastauksen rukoukseesi?
Täälläpäin on koettu tällaista: kun asiasta koittaa puhua sellaisen henkilön kanssa, joka on selvästi sanonut että hän ei sellaiseen hömppään usko eikä tule uskomaan, että on joku taivas ja taivaassa joku, niin jää itse aika tyhjän päälle, kun ei uskoaan, edes sitä heiveröistä sorttia, osaa perustella oikein mitenkään. Toinen pyytää todistamaan, mutta todistukseksi ei riitä, että vain uskoo että siellä ylhäällä on joku. Jos yrittää kertoa esimerkkitapauksen, kun jostain henkilökohtaiseen elämään liittyvästä, syvästä ja kerta toisensa jälkeen upottavasta suosta on noustu, ei-uskova voi aina sanoa, että mistä tiedät oliko se uskon seurausta, vai ympäröivän, näkyvän elämän antama positiivinen sysäys, esimerkiksi suuri ystävien tuki, joka suosta nosti. Uskova voi taas väittää, että Jumala lähetti ystävät, ja ei-uskova, että kyllä ystävät huomaamat ihan omalla järjellään, jos toinen tarvitsee apua. Eli kehää kiertää siinä tapauksessa keskustelu (:
Älä lannistu. Kukaan ei kuitenkaan voi kiistää sinun kokemustasi. Se on fakta. Sinähän parhaiten tiedät miten asia on.
Uskosta on sanottu, että se on lahja, jonka Pyhä Henki synnyttää. Se tarkoittaa sitä, että kukaan ihminen ei voi saada toista ihmistä puhumalla uskoon. Ainoastaan Pyhä Henki voi synnyttää uskon ja antaa varmuuden Jumalan olemassaolosta. Myöskään omaa kokemusta tai tunnetta sinä et voi siirtää toiselle. No miksi sitten tulisi kertoa? Eikö ole aivan sama sitten pysyä hiljaa oman kokemuksensa kanssa?
Ensinnäkin ja ehkä tärkein asia liittyy siihen, että uskosta puhuminen on tärkeää meille itsellemme. Se vahvistaa meidän uskoamme.
Toiseksi on niin, että kukaan ei voi koskaan kokea uskoa elämässään, jos siitä ei kerrota tai julisteta. Usein kuulee sanottavan: Tunnen erään, joka on hieno kristitty. Hänellä on vahva usko ja hän elää kristillisesti - mutta hän ei puhu siitä. Eikö sellainen ole parasta kristillisyyttä? Tähän voisi vastata, että jonkunhan on täytynyt kertoa tuollekin ihmiselle uskosta. Miten hän muuten voisi edes tietää olevansa kristitty.
Kolmanneksi meillä on välitettävänä ilosanoma. Maailmassa on paljon ihmisiä, jotka kaipaavat kuulla ilosanoman. Uskosta, joka nostaa meidät pimeydestä valoon. Et tiedä, milloin juuri sinun kertomuksesi auttaa monia tarttumaan kiinni Jumalaan. Ja sellaisen ihmisen puolesta, joka ei halua edes kuunnella, voit aina rukoilla heidän puolestaan.
Ole siis rohkea ja anna palaa. Tiedän, että se ei ole helpoin tehtävä, siksi jo pelkkä läsnäolo ystävän tukeminen hädässä on parhaimmalla tavalla uskosta kertomista teoin. Ja kun asioihin ei oikein osaa vastata, niin kuin en minäkään, voi mennä kirkkoon. Siellä niitä asioita pohditaan ja vastauksiakin ainakin etsitään.
Uskomiselle on luontaista että uskoo sellaiseen mihin toiset eivät usko. Kun joku uskoo sananmukaisesti vedenpaisumukseen ja neitseelliseen syntymään, niin miten sitä kommentoi sellainen uskovainen tai uskonnoton, jolle tuollaiset tieteen ja logiikan vastaiset jutut ovat puhtaasti symbolisia kertomuksia? Vastaan väittämällä ei saa mitään aikaan, myöntely on ristiriidassa omantunnon kanssa ja vaihtoehdoiksi jää olla hiljaa tai vaihtaa puheenaihetta. Uskosta voi puhua vapautuneesti pienessä, suunnilleen saman verran hurahtaneessa piirissä. Tyydy siihen!
1."Moni pelkää leimautumista ja joutuvansa kaveriporukan ulkopuolelle."
2."Hänellä on vahva usko ja hän elää kristillisesti "
3."antaa varmuuden kokemuksen ja tunteen Jumalan olemassaolosta"
Siinäpä niitä kulmakiviä.
1."Uskovainen"-sanalla on mielestäni nuorten keskuudessa aika vahvastikin leimautunut maine. Uskovainenhan ei koske alkoholiin eikä tanssi, ei meikkaa ainakaan huomattavan paljon, ei kuuntele sitä ja tätä musiikkia, ei käytä rumia sanoja puhuessaan, eikä edes sydäntään ja ajatuksiaan purkaessaan sano pahaa sanaa toisesta. (ja niin edelleen ja niin edelleen). Mutta varmasti jokainen kristittykin näin joskus tekee. Siinä voi olla syy, miksi jotkut eivät halua puhua itsestään uskovaisena. Kuten en minäkään, uskonnosta keskustellessani sanon mieluummin olevani luterilainen kristitty.
2.Miten kristityn tulee elää? Jokainen tekee syntiä, ja onneksi niitä voi anteeksi saada ja luottaa armoon. Riittääkö, että omatunto soimaa ja sanoo, että nyt teit kyllä väärin ja pyrkii korjaamaan tilanteen? Ymmärtääkseni ns. hyvän kristityn tulee välttää ahneutta ja ylpeyttä jne, eli asioita joista tietää jo etukäteen omantunnon alkavan soimata. Onko uskovaisen joka sunnuntai osallistuttava messuun? Mielestäni ei, uskoa saa hiljaisestikin ja tulla mukaan silloin kuin siltä tuntuu. Näin ainakin itse toimin, ja siltikin koen olevani yhtä hyvä ja arvokas kristitty kuin joku toinenkin. Mutta tässä siis joitakin käsityksiä, joita minun mielestäni nuorilla on.
3.Entäpä jos haluaa uskoa omaan uskoonsa, vaikkei mitään erityistä kokemusta Jumalan olemassaolosta olisikaan? Erityisellä tarkoitan jotain sellaista "nähtyjä valoja" yms. Toki eräässä virressähän sanotaan näin:
"Jos en voi suoraan Isän syliin juosta
ja uskon varmuudesta riemuita,
saan ahdistuksen yössä sinuun luottaa
ja ääneen huutaa: Herra, armahda!
Jos en voi katsettani sinuun nostaa
ja lapsen lailla jäädä turviisi,
saan katumuksen, tuskan alta pyytää:
Nyt minuun tartu, Vapahtajani!"
Näiden säkeiden mukaan ymmärtääkseni epäröiväkin usko riittää siihen, että saa näyttää syyllisen sydämen ja ristiä kätensä ja puhutella itse itseään edes alimmalla rappusella uskovaksi. Jotta usko "riittää" Jumalalle, kaiketi se oma usko saa siis olla horjuvaa? Vaikka loppuun asti. Näin ainakin olen halunnut itse uskoa. Omasta ajattelutavastahan se riippuu, miten asiat haluaa nähdä. Esimerkiksi unessa nähty, jo edesmennyt läheinen voi mielestäni olla "merkki" ylhäältä, että siellä on kaikki hyvin, mutta ymmärrän myös senkin näkemyksen, että unet tulevat pikkuaivojen työn tuloksena, kun ne purkavat, käsittelevät ja prosessoivat päivän tapahtumia ja ajatuksia nukkuessamme.
Annan kuitenkin kristityllekin luvan epäillä ja katsoa edestä ja takaa, monelta kantilta. Ei se häntä pahentamaan käy.
Kylläpä asia nyt herättää ajatuksia, mutta julkaistaan nyt tämä pätkä välillä.
t. sama kuin ensimmäinen Anonymous
Anonymous kirjoittaa asiaa. Ja erityisesti mitä tulee tuohon 3.kohtaan "Jumalan kokemiseen", niin aivan totta on, että usko ja kristittynä eläminen ei voi olla pelkkien kokemusten ja tunteiden varassa. Tunteet tulevat ja menevät.
Samoin epäilys kuuluu mielestäni kristityn arkeen. Oikeastaan ajattelen, että täytyy kuulua. Lisäisin tuon upean virren lainauksen lisäksi Raamatun sanan siitä, "kuinka uskokin koetellaan tulessa". Lisäksi 1 Johanneksen kirjeessä meitä suorastaan kehotetaan kyselemään ja kyseenalaistamaan: ”Älkää uskoko kaikkia henkiä. Koetelkaa ne ja tutkikaa.” On siis tärkeää, että me todella punnitsemme ja kyselemme asioita.
On tärkeää, että se maaperä johon elämämme perustan laskemme, on hyvin koeteltu, kestävä maaperä, joka ei sorru altamme kun maailma horjuu vaan joka kestää olivatpa tunteet mitkä tahansa. Tätä Jeesus itse tarkoitti sanoessaan Matteuksen evankeliumissa luvussa 7: ”Etsikää niin te löydätte … sillä jokainen pyytävä saa ja jokainen etsijä löytää.” Epäröivä ja hapuileva usko riittää, kun määränpää on edes hämärästi horisontissa.
Virressä 513 meille osuvasti lauletaankin ”Etsijänä pysyn, kuuntelemaan jään. Aina suuntaa kysyn tiedän matkan pään”.
Kaunis virsi tuo 513, kävin sanat lukemassa (:
Olen vähän samaa mieltä aiemman kirjoittajan kanssa siitä, että haluan puhua uskosta yleensä vain omissa piireissäni, joissa tiedän jo ennakkoon ihmisten uskovan enemmän tai vähemmän samalla tavaalla kuin minä.
SuperNannakin puhuu totta. Vaikka luulen, että jokainen haluaisi uskaltaa olla aina oma itsensä... Ettei tarvitsisi salailla mitään. Lukeutuukohan usko sitten niihin niin henkilökohtaisiin asioihin, ettei sitä tarvitse edes kavereilleen/ystävilleen sanoa (siis mikäli he eivät usko samoin). Vai täytyisikö ajatella, että on kaveriminä on kaveriminä ja kotiminä sitten itselleen jotain muuta... Toisaalta esimerkiksi seurustelusuhteessa asia täytyisi tuoda tavalla tai toisella ilmi. Vai mitä mieltä olette?
Tämähän on kevyen koomista. Ensin itse kysymykseen vastataan, että "Elossa.fi haluaa rohkaista kertomaan uskosta. Itse asiassa moni ihminen kaipaa kuulla puhuttavan uskosta. Älä siis odota, vaan ryhdy toimeen.", ja sitten hyväksi lopuksi pappi toteaa, että hän haluaa puhua uskostaan vain samanmielisten kanssa. Jos edes papit eivät halua puhua uskosta muille, niin keiden sitten pitäisi?
Tottakai mä puhun uskosta kaikkien halukkaiden kanssa. Mutta ihminen on pappikin, ja siksi en kaikkein henkilökohtaisimmista uskonkysymyksistä välttämättä halua puhua kuin lähimpien kanssa. Joka sunnuntai saarnassani paljastan uskostani toisille paljon. Koskaan en myöskään ole kieltäytynyt keskustelusta kenenkään kanssa. Mutta jos on kaulavaltimo tarjolla omasta jumalasuhteestaan ja kaikesta kipuilusta, niin en minäkään, vaikka pappi olenkin, omasta henkilökohtaisesta uskostani halua kaikkien kuullen keskustella. Äkkiä saa huomata, että ihmiset arvostelee kaikkea sanomaasi ja se voi satuttaa.
Itse en koe uskosta puhumista hankalana, mutta olen huomannut, että ei siitä tule yhtään mitään jos keskustelukumppani ei ole vähintään sen verran samalla aaltopituudella, että sallii minulle oman näkemykseni ja vakaumukseni. Ongelmia tulee aina silloin, kun juttua syntyy sellaisten ihmisten kanssa, joilla on välttämätön oikeassaolemisen tarve. Olen myös huomannut, että siinä asiassa fundamentalistiset ateistit ja fundamentalistiset kristityt ovat aika lähellä toisiaan. Ateistit leimaavat minut hiukan säälittäväksi ressukaksi, joka voisi yhtä lailla uskoa hammaskeijuun tai lentävään spaghettihirviöön. Uskovaiset puolestaan leimaavat minut harhaoppiseksi, joka ei edes usko Raamattuun. Molempiin liittyy yläpuolelle asettuminen ja tarve oikaista minun kokemustani elämästä, uskosta ja Jumalasta vastaamaan heidän omia kokemuksiaan.
Juudas, ettekös te sitten pyri - jo ammatinkin puitteissa, kun papeista on kysymys - yhtälailla oikaisemaan ei-uskovien Jumalakuvaa omaanne vastaavaksi? Eikö siinä ole mukana oikeassa olemisen tarvetta ja yläpuolelle asettumista, vai pyhittääkö lähetyskäsky sen jotenkin "eri asiaksi"?
Edelliselle: Jos joku ei usko, niin en minä voi häntä saada uskomaan vaikka hakkaisin Raamatulla päähän ja tunkisin omaa totuuttani kuinka väkisin. En koe, että olisin sellaisessa asemassa, että voisin "oikaista" kenenkään uskonvakaumusta. Uskon synnyttää Pyhä Henki, ei pappi. Siksi minun ainoa mahdollisuuteni on osallistua keskusteluun. Mielelläni oion kyllä vääriä käsityksiä kirkosta, kristillisyydestä, kristinuskosta ja ennakkoluuloista, jotka kohdistuu kristittyihin. Ihmisen henkilökohtainen usko ei ole minun hallittavissani. Sen vuoksi minusta toisten vakaumukseen tulee suhtautua nöyrästi ja kunnioituksella. Samaa edellytän myös muilta minun vakaumustani kohtaan. Uskon, että keskustelua on mahdollista käydä kunnioittavassa hengessä.
Synnyttääkö uskon pyhä henki vai se että joku uskottelee, vai onko kyse näiden yhteistyöstä? Jos pelkkä pyhä henki riittäisi, niin eivätkö ihmiset alkaisi luonnostaan uskomaan samalla tavalla samoihin asioihin? Ne jotka jotain päätyvät uskomaan, uskovat vain siihen miten tulkitsevat kuulemaansa, eli käytännössä uskottelulla on määräävä rooli. Jos pyhä henki on millään muodoin osa sitä yhtälöä, sen pitäisi ottaa vähän määrätietoisempi rooli. Nykyisellään se on pyhän kolminaisuuden heikko lenkki.
Kun pappi vielä sysää vastuun uskon syntymisestä kokonaan pyhälle hengelle, niin tilanne vain pahenee. Ei se usko ennenkään ole mihinkään levinnyt ilman aktiivista saarnaamista. Eikä se ole helppoa nyt kun pelottelu (etenkään lasten pelottelu) ei enää ole suosittu menetelmä. Pitää vain keskittyä lupaamaan mahtihyvää pelastusta ja mielenrauhaa. Ne ovat edelleen kovaa valuuttaa!
Anteeksi kun menee ohi alkuperäisen aiheen, mutta tuosta Pyhän Hengen vaikutuksesta uskon synnyttäjänä... että tapahtuuko se ennen vai jälkeen henkilön oman osuuden? Eli jos ihmisessä herää edes hauras halu uskoa, onko se aina merkki siitä, että Pyhä Henki on jo toiminut, vai voiko käydä niin päin, että itse hakkaa päätä seinään yrittäessään "tulla uskoon", mutta jokin vaan mättää, koska Pyhä Henki ei olekaan vielä antanut sitä uskoa? Ja voiko lopputuloksena olla jotenkin "väärin uskossa" eli omin voimin ilman Pyhää Henkeä, mutta ei itse huomaa eroa?
Heräisipä tämä keskustelu Tuulian esittämän kysymyskommentin myötä uudelleen henkiin.... tosi hyviä askarruttavai kysymyksiä, eikun vastauksia ja vastausehdotelmia peliin.
Minäkään en oikein kehtaa sysätä omia tekojani, vastuutani ajatuksistani ja tunteistani julkisesti kenenkään muun harteille.
Qstockissa oli mukava kuunnella, kuinka ihmiset, nämä "normi" nuoret ja aikuiset tulivat kertomaan kokemuksiaan Jumalasta. Ei niiden aina tartte olla niin valtavan täydellisiä kertomuksia. Yksikin nuori aikuinen mies totesi, että "vaikka minä en siellä kirkossa usein käykään, niin kyllähän minä muuten uskon ja rukoilen. Voishan sitä tietysti joskus yhdessäkin." Vahva todistuspuhe levyseppähitsaajalta vai mikähän hän oli :-)