Neljä ruumista

”Kivellä on ruumis. Heikki Yrjönpoika on löytynyt, hän makaa kiveä vasten vatsallaan ja kädet levällään. Kengättömät jalat ulottuvat maahan ja ovat kangistuneina estäneet ruumiin lysähtämisen neitseelliseen maahan”. Paimenpoika Heikki Yrjönpojan katoaminen 1686 aiheuttaa äidille suuren hädän: mitä pojalle on tapahtunut. Äiti lähtee poikaa etsimään ja löytää hänet kuolleena. Mikä kuoleman aiheutti? Tapettiinko hänet? Miksi pojalla ei ollut kenkiä jalassa? Historioitsija Kustaa H.J. Vilkunan uudessa kirjassa kohdataan neljä 1600-luvun loppupuoliskolla tehtyä henkirikosta: 1654 Per Tysk, 1676 Johann Neuman, 1686 Heikki Yrjönpoika ja 1688 Kirsi Nikitär. Vilkuna selvittää jokaisessa tapauksessa syys-seuraussuhteet, historiallisen panoraaman ja ajantapahtumat. Hän toteaakin ”Olen asemoinut itseni jokaisen tutkimuksen merkittävän henkilön rooliin ja –kuten arvata saattaa- hoitanut vielä tapausten jälkipuintiakin tuomarina. Tuomioita jakavaksi tuomariksi tutkija ei ehkä ahtaasti katsottuna saisi ryhtyä, mutta historioitsija onkin aluksi menneisyyden oikeusistuimen sanaton jäsen ja myöhemmin jälkiviisas tuomari”.

 

Neljä tarinaa menneisyydestä, ihmiskohtalot monen vuosisadan takaa tulevat kirjassa eläviksi, iholle ja koskettavina. Kustaa H.J. Vilkuna esittelee sujuvasti ja hyvinkin mielenkiintoisesti ajan oikeuslaitosta, sen uudistumista ja muotoutumista, monimutkaista päätöksentekokoneistoa ja tuomion vaikutusta ympäristöön. Äidintaposta 1688 syytetty Juho Vares totesi: ”En muista teosta mitään, koska en teossa ollut omalla mielelläni vaan olin vieraalla mielellä”. Vilkunan mukaan ”lausumallaan Juho tarkoittaa sitä, että nuoijiessaan äitinsä hengiltä hänessä vaikutti tuolloin erään toisen tiedot ja mieli. Hän ei siis itse asiassa varsinaisesti tieten tahtoen äitiään tappanut, vaan tappaja oli todellisuudessa riivaaja ja riivaajan tauti”. Vilkunan tavassa käyttää historiallisia lähteitä ja muotoilla niistä eläväistä historiaa ajasta ja ihmisistä on hedelmällinen tapa saada mielenkiinto ja lukuinto heräämään. Omien sanojensa mukaan ”tutkimus kokonaisuudessaan liikkuu kulttuurihistorian, uuden kulttuurihistorian (mentaliteettihistoria) ja uuden sosiaalihistorian (mikrohistoria) kentillä”. Esitellessään esimerkkitapauksia Vilkuna kuvailee väkevästi aikakauden ihmisten elämää Jumalan ja Kuninkaan alamaisina.

 

Kun menneisyys muuttuu historiaksi, se vaatii monen tieteenalueen huomioonottamista. Kirjan keskeisin anti perustutkimustasolla on siinä, että ” siinä kuvataan, selitetään ja tutkitaan kokonaisvaltaisesti oikeusprosessia sen syntyhetkestä jälkipuintiin kulttuurisine, yhteiskunnallis-moraalisine, taloudellis-sosiaalisine ja oikeusjärjestelmällisine osa-alueineen”. Väkivallan syyt ovat tutut kautta aikain, alkoholi, valta, kunnia ja yhteisöllinen asema, mutta myös psykofysiologinen tekijä. Aikamatka satojen vuosisatojen taakse saa lukijan ja kokijan huomaamaan miten vähän ihmisluonne on muuttunutkaan  kautta aikain. Tämä kirjan tapahtumat voisivat olla rikosromaanin tai televisiosarjan  tapahtumia, mutta ne ovatkin totisinta totta, verta ja lihaa, menneisyydessä tapahtuneita, nykyajassa analysoitavina silmiemme edessä. (Juha Vähäkangas)