Mies katoaa

”Ei oikeaa onnellisuutta ole/se on vain tila jonka odottaa pian päättyvän/suhtaudumme elämään kuin äiti joka huolehtii aina liikaa/odottaa jatkuvasti lapsensa seuraavaa onnettomuutta/ Entäpä jos mitään ei tapahdukaan?”. Näin kirjoittaa Jouni Hynynen uudessa kirjassaan, runokirjassaan ihmiselosta, miehen elämästä, noidankehästä. Jouni Hynysen säkeissä leimuavat rakkaus ja viha, raakuus ja hellyys, etsiminen ja löytäminen, itsensäpaljastaminen ja itsensäkätkeminen. Jouni Hynynen tilittää kirjassaan suhdettaan julkisuuteen aina kirjan kansikuvaa myöten.

 

Jouni Hynynen tarkastelee elämää monen roolin kautta, miehen, isän, aviopuolison, muusikon, kokijan ja näkijän silmin. Voiko parisuhteen puristaa kauniimmin pariin sanaan kuin ”koko elämäni: himoa sinuun eikä se vähene sitä tyydyttämällä”. Tai rehellisyyden kipeys ”kävely hotellihuoneen poikki kestää vuosia /kohtaan vessan peilistä ruman, väsyneen miehen/ mihin hävisi poikamainen hymy?/ mihin hävisi silmistä ilo?”. Runot puhuttelevat monella tasolla ja eri tavalla, ne pursuavat taistelua, raivoa, kirosäkeitä, ilonsäteitä, tyytymättömyyttä, toisaalta piirtävät esiin noin 40-vuotiaan miehen maailmankuvaa ja ajatusmaailmaa sellaisena kuin se on, näkyvänä ja ihon alla. Kaikkien ristiriitojen, avuttomuuden ja pelkojenkin keskellä pysähdytään miettimään: ” Yksi pitkäperjantai muka korvasi kaikki syntimme jotka olimme siihen saakka tehneet/ kuinka kauan Jeesuksen pitäisi riippua ristillä nyt?”.

 

Mies katoaa –kirjan kauneimmassa runossa todetaan: ”Venyttelet juuri heränneenä/kehräät, kun silitän sinua/Istut lehden päällä kun yritän lukea sitä/herätät minut keskellä yötä ja vaadit huomiota juuri silloin kuin sinulle sopii/ Osaat raapia ja raavitkin sydämeni verille”. Runo on kirjoitettu luettavaksi, ääneen niin että se saa siivet ja juuret. Merkitykset avautuvat hiljalleen, jokaiselle erikseen ja omalla tavallaan. Mies katoaa- kirja on rakennettu monisäkeisellä tavalla sivujen alareunassa jatkuvalle minä vihaan –tarinalle ja runoille. Harkittu kokonaisuus sihisee ja kirpaisee, hiljentää ja osuu maaliinsa: ”Olen kolmekymmentäkahdeksan/en jaksa puhua ihmisten kanssa/en jaksa mielistellä ketään/enkä jaksa ylistää naisen kauneutta vaikka hän kaunis olisikin”. (Juha Vähäkangas)