Laulaisin sinulle lempeitä lauluja

Maaliskuun ensimmäisenä päivänä muuttaa eräs nainen pieneen ruotsalaiseen kylään. Hänen tarkoituksenaan on valmistella uutta kirjaansa, lisäksi toipua suuresta menetyksestä. Hän kiinnostuu vastapäisestä talosta ja sen asukkaasta.  Eräänä päivänä hän saa vieraan, vastapäisen talon asukkaan, joka paistaa  heille lettuja metsämansikkahillon kera.  Vähitellen Veronika tutustuu Astridiin ja tämän maailmaan, suruihin, menetyksiin ja toiveisiin. Naiset löytävät  toisissaan keskustelukumppanin, lohduttajan, ystävän, kuuntelijan, rohkaisijan, ihmisen, jonka kanssa jakaa kipeät salaisuudet ja kauniit muistot.

 

Naisten odottamaton ystävyys auttaa molempia avaamaan elämänsä tunnelukkoja, itkemään itkemättömät surut, purkamaan tuskantäyteisiään elämänkokemuksia, mutta rohkaisemaan toisiaan ottamaan elämässään uusia askeleita toipumisen ja selviytymisen tiellä. Vanha Astrid kirjoittaakin jäähyväiskirjeessään Veronikalle, että ”mullistit elämäni perinpohjaisesti”. Keskusteluissa kumpikin kertoo oman elämäntarinansa kertaamalla muistojaan, kokemuksiaan, tunteitaan, kuten romaanissa keskeisessä asemassa olevassa runossa todetaan” nyt haluaisin laulaa sinulle lempeitä lauluja vapauttamaan sinut pelosta, pakosta ja ahdistuksesta”.

 

Linda Olssonin esikoisromaani koskettaa lukijaa syvältä monella tapaa, se jättää lukijaan onnenpilkahduksia. Tavattoman kauniisti ja hienosti kirjoitettu kirja on monella tapaa pieni helmi. Kirjailija rakentaa tarinaa jokaisen kappaleen alussa olevien runositaattien välityksellä. Vanhan Astridin ja kirjailija-Veronikan ystävyys elvyttää uskoa ja toivoa rakkauden voimaan, ”todellisen rakkauden pieninkin hipaisu voi kannatella koko ihmiselämän”. Kirjan hienovaraisuus ja eleettömyys, ajan pysähtyneisyys, muistojen läpikäyminen muodostavat oivan ja herkän elämyksen. (Juha Vähäkangas)