Mitä me olemme jumalalle?
Me olemme Raamatun mukaan Jumalan luomia ja meille on annettu tavallaan oma tahto. Vain "tavallaan", koska Jumala antaa hyvää vain niille, jotka mukauttavat tahtonsa Jumalan tahtoon. Osa meistä on siis kelvollisia ja toisista ei ole väliä. Nyt herää kysymys, miksi Jumala loi meidät? Miksi luoda satunnaisesti kelvollisia ja kelvottomia olentoja vajavaisin valmiuksin, määritellä niille säännöt, opastaa epämääräisesti, piinata epäreilusti, palkita valikoidusti, ja sitten hylätä turhat? Mitä me tämmöiset olemme sille Jumalalle? Rakkaita jotain?? ...mutta mitä? Ja sitten vielä se tahto; entä jos haluamme olla jotain muuta? Miksi se ei kertakaikkiaan käy? Kiusallaanko meille on tahto annettu?
Kysyt hyviä kysymyksiä, mutta kaikille ei löydy helppoja vastauksia. Joskus ne vastaukset avautuvatkin pikku hiljaa, elämän viedessä eteenpäin.
Raamattu sanoo, että Jumala antaa sateen langeta niin hyville kuin pahoillekin. Jumala ei suodata siunaustaan sen mukaan, kuinka hyvin me elämästä suoriudumme. Jokainen meistä on Jumalan luoma ja sen pohjalta mittaamattoman rakas ja arvokas Luojalleen. Kaikki ovat kelvollisia ja kaikilla on väliä. Jumalan suosiollisuutta tai rakkautta ei voi mitata sillä, kuinka menestynyt ihminen elämässään on. Jotkut menestyvät ja unohtavat Jumalan. Jotkut saavat inhimillisesti katsottuna ylivoimaisen paljon kannettavaa ja katkeroituvat. Mutta on myös niitä, jotka kantavat taakkojansa katkeroitumatta.
Ihmisen osaan kuuluu epätäydellisyys ja virheiden tekeminen. Voisiko yksi elämän kehityshaasteita oppia hyväksymään oma epätäydellisyytensä? Harvemmin normaali ihminen tahtoo tieten tahtoen aiheuttaa pahaa. Me kuitenkin monestikaan emme "tee sitä hyvää, mitä tahdomme, vaan sitä pahaa, mitä emme tahdo". Tämä on ihmisen osa. Kuitenkin on mahdollista oppia tuntemaan itseään ja omia heikkouksiaan. Samalla kasvaa mahdollisuudet tehdä jossakin toisessa tilanteessa toisenlainen ratkaisu. Lutherin mukaan ihminen on samaan aikaan sekä syntinen että pyhä. Tämä kai se heijastuu näkyy myös sinun esittämissäsi kysymyksissä. Onneksi on olemassa joku, joka rakastaa epätäydellistäkin ihmistä :)
Jos Jumala on rakkaus, niin ehkä voi ajatella niin, että Jumalan rakkaudelle tarvittiin kohde.
Tuo Juudaksen olettama ei edelleenkään tunnu oikein vastaavan mihinkään, mutta herättää lisää kysymyksiä: Miksi rakkauden kohde tarvitsee oman tahdon? Ovatko ihmiset Jumalalle vain rakkauden kohteita vai enemmänkin lähteitä? Onko Jumala riippuvainen ihmisistä? Onko Jumala riippuvainen ihmisten rakkaudesta itseään kohtaan? Onko Jumala vähän reppana? Ei pärjännyt omillaan? Viisas ja kaikkivoipa, mutta yksinäinen ja onneton?
Tuo alkuperäinen kysymys on mainio, ja koko ajan kiinnostavampi. Kun vaan joku heittäisi hyviä arvauksia vastaukseksi.
Kyllä kai se peruskristillinen ajatus Jumalan rakkaudesta on se, että se on uutta luovaa rakkautta, joka luovuttaa itsensä. Klassinen kuva Jumalan rakkaudesta on se, että kuten aurinko ei voi lopettaa paistamista, ei Jumala voi olla rakastamatta. Rakkauden kohde puolestaan tarvitsi oman tahdon siksi, että rakkautta ei voi pakottaa.
En usko, että Jumala on riippuvainen ihmisistä tai ihmisten rakkaudesta itseään kohtaan. Mut jos ajattelee, että on olemassa jokin objektiivinen oikeudenmukaisuus, joka tietää, miten asioiden tulisi olla, jotta oikeudenmukaisuuden vaaka olisi tasapainossa, niin silloin voisi ajatella, että ihmisen "velvollisuus" on rakastaa sitä, joka on luonut hänet, maapallon ihmeellisine asioineen ja kaiken. Siis jotta nämä vaakakupit olisivat tasapainossa. Sen vuoksi siis ihmisen tulisi rakastaa Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistään niin kuin itseään. En myöskään näe rakkauden edellyttämistä minään säälittävänä vonkumisena ja roikkumisena, vaan ihan oikeasti rakkaus on ihmisen velvollisuus. Ja jos se on velvollisuus, niin sen edellyttäjän ei tarvitse olla mikään ressukka. Hänhän vain toteaa miten asioiden tulee olla.
Sitähän ei voi tietää, mikä Jumalan alkuperäinen tarkoitus on. Ainakin Raamatun perusteella Jumala loi ihmisen dialogiin itsensä ja toinen toistensa kanssa. Oma henkilökohtainen ajatukseni on se, että koko maailmankaikkeus ja ihmisen elo on suuressa mittakaavassa iso leikki. Ei laboratiorio, ei mistään erityisestä tarpeesta kumpuava välttämättömyys, eikä myöskään mikään puppet show, vaan sellainen leikki niin kuin lasten leikit on. Ymmärrätteköhän, mitä tarkoitan... Sillä ei ole päämäärää eikä sinällään tarkoitusta. Se on vain tila, jossa asioilla on mahdollisuus tapahtua.
Aika jännä ja mielenkiintoinen teoria, Juudas. Absoluuttinen oikeudenmukaisuus on siis korkeampi voima, jonka tahtoa Jumala noudattaa. Onko sen yläpuolella jokin vielä korkeampi voima, vai onko se kaikkein ylin?
Ei, vaan Jumala itse on se absoluuttinen oikeudenmukaisuus ja korkein voima. Jumala ei siis tee sitä jonkun korkeamman edessä, vaan absoluuttinen oikeudenmukaisuus on hänen oma ominaisuutensa ja sen pohjalta hän voi vaatia ihmistä rakastamaan. Joskaan hän ei voi pakottaa, koska rakkaus on vapaaehtoista.
Oukei Juudas, eli rakkaus ja oikeudenmukaisuus ovat Jumalan ominaisuuksia, joiden mukaan Jumalan on toimittava, koska niin vain on, eikä Jumalan oma tahto vaikuta siihen.
Jumalan rakastaminen omasta tahdosta vähän vielä ontuu. Sehän ei ole meidän oman tahdon valinta, jos meidän pitää tehdä niin, tai jos meillä on velvollisuus tehdä niin, vaan ainoastaan jos rakastamme Jumalaa ilman pakkoa. Jos Jumala palkitsee rakkauden ja/tai rankaisee sitä, joka ei rakasta Jumalaa, tai millään tavoin antaa ymmärtää niin tapahtuvan, Jumala nähdäkseni pakottaa ihmisiä rakastamaan itseään, ja teoriasi vapaan tahdon merkityksestä menettää pohjansa. Voisiko se kuitenkin olla niin, että meidän vain pitää rakastaa Jumalaa, ja vapaalla tahdolla on jokin muu, siihen liittymätön merkitys? Mikähän se olisi?
Juudas, sun kommentit on tosi mahtavia (: Ootko mukana jossain semmosessa toiminnassa tms, jossa asioista voi keskustella esim. ryhmässä? en lue itteäni oikeen semmosiksi opiskelija-uskovainen-järjestön jäseneksi, vaan "tavikseksi", jota nämä asiat kiinnostaa, enkä löydä paikkaa, johon sopisin.
Minä en kyllä oikein sulata Juudaksen "iso leikki ilman tarkoitusta ja päämärää" -teoriaa. Ensinkin se kuulostaa enemmän ateistiselta kuin kristilliseltä, ja toisekseen se tuntuu tekevän minusta itsestäni vain jonkun kyhäämän ja omistaman lelun, jonka elämällä ei ole muuta tarkoitusta. Kun vain yritänkin hyväksyä tuollaisen ajatuksen, saan siitä heti jonkinlaisen Buzz Lightyear -syndrooman. Itse olet lelu!
Tuohon vapaan tahdon ja Jumalan rakastamisen dilemmaan mulla ei ole mitään kaikenkattavaa selitystä. Lutherin mukaan yläpuolellamme olevat asiat (kuten suhde Jumalaan) ei ole oman valinnan asia eikä ihminen voi millään tasolla myötävaikuttaa uskonsa syntyyn, vaan kaikki tapahtuu yksin armosta. Luonnollisesti siitä seuraa kysymys, että millä perusteella Jumala sitten valikoi ne henkilöt, jotka tämän uskon armon omakseen saa ja mikä rakastava Jumala se sellainen on, joka ei sitä kaikille anna. Luther itse nosti kädet pystyyn tuossa asiassa enkä ole saanut sellaista viisautta, että voisin kepittää Lutherin, joten tyydyn samaan. Toiset uskovat, toiset eivät, mutta Jumala on oikeudenmukainen kaikissa toimissaan ja teoissaan. Jos en ymmärrä, niin luotan kuitenkin oikeudenmukaisuuteen.
Olen paljon pohtinut tuota vapaan tahdon ongelmaa, enkä siihen tiedä ratkaisua. Muuten en sitä käsitä muuta kuin niin, ettei pakottamalla tapahdu mitään hyviä seurauksia. Uskonnollisissa rakenteissa pakosta seuraa lähinnä sairasta dogmaattisuutta ja joskus jopa hengellistä tai henkistä väkivaltaa.
Pelkkis, kiitos vaan kommentistasi. Mä en itse ole mukana organisoimassa/olemassa oikeastaan missään kaipaamasi kaltaisessa ryhmässä. Tunnistan kyllä mainitsemasi vierauden tunteen. Toisaalta ehkä niistä opiskelijaporukoistakin voi löytää sitten kaltaisensa taviksen :)
Anterolle: ajattelen, että tottakai jokaisella ihmisellä on omassa subjektiivisessa elämässään jokin päämäärä ja tarkoituksensa. Sen sijaan tuohon arvailuun, mikä mahtaa olla Jumalan motiivi luoda kaikki tämä, minusta kaikkein vapauttavin ajatus on se, että sillä ei ole mitään erityistä kehitystarkoitusta. Maailmankaikkeus on olemassa Jumalan ja ihmisen iloksi. En osaa selittää paremmin kuin sen, että olemassaolo on tila, jossa asioiden on mahdollisuus tapahtua. Elämä on täynnä mahdollisuuksia. Se on enemmän kuin jokin kehityssuunta tai pelkästään matka jonnekin ikuisuuteen. "Jumalan valtakunta on jo täällä" oli Jeesuksenkin julistuksen keskiössä. Miten se näkyy jo täällä? Ei minusta ainakaan siten, että pyritään kehittymään johonkin tiettyyn suuntaan vaan ennemminkin siten, että löydetään niitä aika-avaruuden ulottuvuuksia, jossa kasvulle on tilaa.
...no menipäs se sfääreihin... :)
Oman elämän tarkoituksen mieltäminen subjektiivisena asiana kuulostaa hyvältä lähtökohdalta. Elämällä on varmasti tarkoitus, kun sen päättää itse. Kun mistään yleisemmästä tai laajemmasta tarkoituksesta ei voi tietää (tai ehkä niitä ei vain voi ymmärtää), niin niiden pohtiminen on ajan hukkaa. Mitä tulee Jumalan mahdollisiin odotuksiin tai vaatimuksiin, en aio niitä enempiä arvailla, mutta siitä olen varma että hyvä Jumala ei voi olla niin pikkumainen, että päättäisi kohtaloni sen mukaan mihin uskon tai en. Pitäisi riittää, että elää hyvän elämän omien hyvien tarkoitusten ohjaamana, uskoo sitten Jumalaan tai ei.
Jeps Juudas, kiitos kuitenkin vastauksesta. Kynnys on vaan kilometrien korkunen hypätä yhtäkkiä johonki lutukan takkailtaan, ja kun asennekin on valmiiksi jo se, etten sinne kuuna päivänä kuuluisi. Kerran kävin kappellivessä, ja olen pahoillani, mutta ihan äkkiä en mene uuestaan, varsinkaan kun en yo:lla opiskele.
Teillä on supernannan kans hyviä ajatuksia, on tullu luettua myös tuolta rakkauden ammattilaisten puolelta. Hienoja ihmisiä. Mahtoikohan teille olla nuorena aivan itsestään selvää toimia ja elää niinkuin elätte, vai liittyikö siihen probleemia? Välillä tuntuu, että täytyy jotenkin säkissä pitää ajatuksia...
Antero: menee ehkä saivarteluksi, mutta ei mun mielestä sitä tarkoitusta voi ihan kokonaan ainakaan itse päättää. Ehkä ennemminkin sitä pitää etsiä... Tavallaan niiden suurten Jumalan tarkoitusperiä koskevien pohdintojen tuloksena ei tosiaan voi olla mitään lopullista tietoa siitä, miksi kaikki on niin kuin ne on. Toki pohtimalla sellaisiakin asioita voi aueta jotain. Mäkin uskon, että Jumala ei tee vääriä tai epäoikeudenmukaisia ratkaisuja kenenkään kohdalla, joten ikuisuuden (omani ja toisten) loppusijoituspaikan jätän hänen ratkaistavakseen :)
pelkkis, mua vähän harmittaa kuulla, että omaa paikkaa seurakunnasta on vaikea löytää, vaikka toisaalta ymmärrän kynnyksen korkeuden. Tietysti toivois, että jokainen löytäisi omalle pepulleen sopivan penkin jostakin :) Ja mukava kuulla myös positiivista RA-osastoltakin. Se on vähän erisorttinen foorumi kuin tämä :D
Ei mulla ole ollut nuorena eikä ole vieläkään mikään itsestäänselvää, ongelmia on ollut vaikka ja missä. Mä olen sitä mieltä, että ajatukset pois säkistä ja jakoon. Ja kyllä musta tuntuu, että ainakin oman seurakunnan kanssa oon niitä ajatuksia saanut tuulettaakin ihan kunnolla (viittaan erityisesti Tuiran srk:n su klo 18 messuun). Yhtäkkiä huomaa, että itse asiassa aika moni muukin ajattelee samalla tavalla. Ettei kaikki olekaan ihan niin pyhiä ja saavuttamattomia uskossaan, kuin luulee. Tsempit sulle, pelkkis! Pidä lippu korkealla! Tuu joskus sinne messuun :)
Oon joskus meinannu tulla tsiigaamaan tuiran menon, mutta se on jääny. Eiku hetkinen, oon joskus jossain yömessussa ollu. Mutta pukkaanpa haasteen; heittäkää joskus se messujen mummomeno jo menemään ja tehkää edes kerran jotenkin muuten... Ihan nuin niinku yleisesti kaikissa messuissa. Pohjaa vois ottaa vaikka semmosista messuista, joita ainakin meidän lukiossa järjestettiin joulun aikaan öisin. Niissä oli jo jotakin. Viimistään sillon, kun jotain nuorekkaampaa on tarjolla, lupaan olla paikalla oitis.
Uskaltaisin mennä väittämään, että seurakunnassa ei ole tämmösille mun kaltasille juurikaan yhtään mitään toimintaa (lutukat summuut oon siis jo hylänny tyyten). Jos jotain on, se menee sitte jotenki yli hilseen hihhuiluksi, jossa outo sisäpiiri hengestä haltioituneena vaikuttaa. Itse kun en kuulu niihin, jotka yötä päivää kulkee katse taivaassa ja kädet ristissä, huutaa hallelujaa kadulla ja tervehtii toivottamalla Jumalan siunausta. Uskonnollinen elämä on enempi omaa ja henkilökohtasta, pienempää. Sitä ei passaa jokasen tulla sohimaan.
Tulipa tuuletettua ajatuksia! :D
Juudas: Menee ihan turhaan saivarteluksi. Tottakai elämänsä tarkoituksen voi päättää itse, kun vain jättää muut mahdolliset tarkoitukset huomiotta. Mikä muka estää tekemästä niin? Ja miksi tarkoitusta pitäisi etsiä, kun se on itse päätettynä heti löytyvillä? Minusta elämän tarkoituksen määrittäminen puhtaasti subjektiiviselta pohjalta on mainio oivallus. Siinä otat elämästäsi samalla itse täyden vastuun, etkä päästä ketään tai mitään muuta antamaan elämällesi hatarasti perusteltuja tai muuten epämääräisiä tarkoituksia, etkä myöskään kuormita muita elämällä hapuillen vailla varmaa tarkoitusta, tai etsimällä elämällesi tarkoitusta muiden avulla. Minä en enää etsi.
pelkkis: yritetään tehdä messuja erilaisilla tavoilla. Esmes toi iltamessu on rakenteeltaan vähän kevyempi ja laulut on virsien sijasta messulauluja. Ei kai sitä mummoiltakaan voi kaikkea iloa viedä, joten jätettäköön aamukympin messu, kun ei nuoremmat sinne kuitenkaan jaksa nousta :D
Mä luulen, että tuo kuva hengellisyydestäsi on hyvin monen kokemus. Eli et ole ainoa poikkeus maailmassa. Mä ehdotan, että jos mitään muuta paikkaa ei löydy, voi silloin tällöin käydä messussa. Sinne ainakin kynnys on matala. Joskin kynnyksen mataluuden toinen puoli on se, että kun kukaan tuskin tulee kyselemään, että mitäs kuuluu ja mitä täällä teet, niin yhteenkuuluvuuden kokemus ei välttämättä ole kaikilta osin taivaita hipova.
Mutta anyways, kiitos näistä kommenteista. Nämä on kuultu ja pantu merkille :)
Antero: Hyvä homma, jos asia menee noin helposti halki, poikki ja pinoon. Kaikkien osalta se ei ole niin helpolla päätettävä prosessi. Pidän kuitenkin ajatuksesi pelkistetystä yksinkertaisuudesta :)
Näin nopiastiko se tapahtukin, mikä se olikaan otsikko aamun Kalevassa, Tuiran seurakunta järjestää gospelmessuja nuorille, jotka ei tunne kuuluvansa normimummojumikseen (:
Ripeitä ollaan :D
Paljon pohdintaa kysymyksen vierestä, mutta ei mitään arvailua siitä, mitä me olemme Jumalalle? Miksi Jumala loi meidät? (Miksi Jumala rakastaa meitä?) Kokeiluna? Lemmikeiksi? Pelinappuloiksi? Muuten vaan kiusallaan? Oliko Jumala yksinäinen, tylsistynyt, vai mitä? Vai oliko Jumalan pakko tehdä niin? Käskikö joku?