Pasifisimilla tarkoitetaan rauhanaatetta, varsinaisesti poliittista rauhanliikettä, joka rauhan aikana erityisesti vastustaa oman maan armeijaa.
Tässä mielessä ajateltuna Jeesus ei ollut pasifisti. Hän ei ollut poliitikko tai pyrkinyt politisoimaan opetuksiaan. Hän ei esimerkiksi pyrkinyt vastustamaan Rooman hallintovaltaa, joka oli siis aseellinen valta, vaan hyväksyi sen. Rooma piti yllä rauhaa, muuten niin levottomalla alueella. "Antakaa keisarille, mikä keisarin on ja Jumalalle, mikä Jumalan on."
Jeesuksen sanomassa päämäärä oli ennen kaikkea ihmisten pelastamisessa. Hän pyrki opetuksillaan ohjaamaan ihmisiä rauhan tielle. Rauhaa ei rakenneta poliittisesti, vaan ihmisen sisällä. Taistelu hyvän ja pahan välillä käydään ihmisen sisällä. Yhteys Jumalaan auttaa ihmisiä taistelemaan pahaa vastaan ja mahdollistaa kaikkien lähimmäisten kunnioittamisen ja rakastamisen. Jotta sodat saataisiin kokonaan maailmassa loppumaa, pitäisi kaikkien maailman ihmisten sisällä tapahtua tämä sisäinen muutos ja kääntyminen Jumalan puoleen. Jeesus oli realisti. Hän tiesi, että lopullinen rauha koittaisi kun hän palaisi takaisin maailmaan.
Kristittyjen suhde sotaan on aina ollut jännitteinen. Jeesus opetti: ”Autuaita ovat rauhantekijät.” ”Rakastakaa vihamiehiänne.” ”Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan kaatuu.” Toisaalta Jeesus piti selvänä myös sotien todellisuutta: ”Kun kuulette taistelun ääniä ja sanomia sodista, älkää pelästykö. Niin täytyy käydä, mutta se ei vielä merkitse loppua”. Uudessa testamentissa mainitaan myös kristittyjä sotilaita. Sotilas-ammattia sinänsä ei siis pidetty vääränä tai moraalittomana. Paavalin käsitys esivallasta ei sisällä mitään kristittyjen omasta suhteesta asei-den käyttöön, vaan kristittyjen kuuliaisuudesta sellaista hallintoa koh-taan, joka tekee oikein. ”Esivalta ei kanna miekkaa turhaan. Se on Jumalan palvelija ja panee täytäntöön väärintekijälle kuuluvan ran-gaistuksen” (Room. 13:4). Kysymys oli enemmänkin yhteiskunnan sisäisestä järjestyksestä.
Monet varhaiset kristityt kieltäytyivät aseellisesta palveluksesta. Jotkut jopa kärsivät marttyyrikuoleman kieltäytymisensä tähden. Asepalveluksesta ei kieltäydytty yksin siksi, että sotilaiden tuli uhrata keisarin suojelushengelle – siis epäjumalalle, vaan myös palvelukseen sisältyvät väkivallan vuoksi.
Kun kristinuskosta tuli Rooman valtakunnan uskonto, kirkon oli kohdattava osaltaan myös kysymys, mikä on kristityn vastuu yhteiskunnan ja valtion turvallisuudesta. Vähitellen suhtautuminen asepalvelukseen muuttui sallivaksi. Kirkkoisä Augustinuksen vaikutuksesta syntyi ns. oikeutetun sodan käsite, joka yhä edelleen on kirkkojen hyväksymä oppi sodasta ja rauhasta. Kirkon näkemys oikeutetusta sodasta omaksuttiin myös yleiseksi eettiseksi periaatteeksi Euroopan valtioissa.
Oikeutetun sodan opin kolme näkökohtaa ovat seuraavat: Ensinnäkin sotaa saa käydä vain laillinen hallitus; omakätinen kosto tai kapina ovat kiellettyjä. Toiseksi sodalla tulee aina olla oikeudenmukainen syy. Vain puolustussota on oikeutettu; kristitty voi osallistua sotaan, jota käydään ilmeistä hyökkääjää vastaan. Tarkoituksena on siis pienemmällä pahalla torjua suurempi paha; sotilaiden hengellä turvataan kansan olemassaolo ja siviiliväestön koskemattomuus. Kolmanneksi sodalla tulee olla oikea tarkoitus: mahdollisimman pikainen rauhan palauttaminen. Sodankäyntitavoista tulee karsia kaikki turha julmuus.
On hyvin vaikea tehdä useinkaan eroa puolustus- ja hyökkäyssodan välillä. Jos maailmassa käytäisiin vain oikeutettuja sotia, sodat kävisivät sangen harvinaisiksi: eihän olisi enää hyökkääjiä, vain pelkkiä puolustajia. Nykyisenä joukkotuhosodan aikana oikeutetun sodan oppi on joutunut entistä suurempiin vaikeuksiin. Totaalisen tuhon uhan alla puhe oikeutetusta sodasta tuntuu mielettömältä ja harhaanjohtavalta. Tavanomaisenkin sodankäynnin tulivoima on kasvanut niin suureksi ja strategia muuttunut sellaiseksi, että sodasta kärsivät ennen muuta siviilit – juuri ne, joita tulisi puolustaa. Nykyaikaisessa sodankäynnissä on mahdotonta erottaa pienempää pahaa suuremmasta pahasta.
Luterilaisuus pitäytyy oikeutetun puolustussodan oppiin, mutta samalla korostaa velvollisuutta kieltäytyä sellaisesta sodasta, joka ei ole oikeutettu. Yhä useammat kristityt palaavat ensimmäisten kristittyjen käytäntöön: he aloittavat aseistariisunnan sieltä mistä voivat – eli omasta itsestään. Suomen luterilainen kirkko pitää asevelvollisuuden suorittamista normaalina kansalaisvelvollisuutena, mutta puolustaa myös uskonnollisista ja eettisistä syistä asepalveluksesta kieltäytyvien oikeutta valita ilman painostusta aseeton tai siviilipalvelus.
Kristillisen etiikan kannalta voidaan ajatella, että maailmassa tulee olla näkyvästi edustettuna sekä eettinen ihanne – irtisanoutuminen aseista ja väkivallasta – että synnin todellisuudesta johtuva välttämättömyys pitää yllä hyökkääjän torjuntaan varautuneita puolustusvoimia. Aseistakieltäytyjät muistuttavat kaikissa demokraattisissa maissa siitä, ettei varustautuminen saisi koskaan olla liian yksinkertainen itsestäänselvyys. Kysymys on jännitteestä ja ristiriidasta, jota ei voida välttää.
Ei ole kysymys siitä, että aseistakieltäytyjä, olisi yhtään sen parempi kuin puolustussotaan varustautunut sotilas ja päinvastoin, vaan he edustavat kahta erilaista tehtävää, joiden tavoite on sama. Molempien tavoitteena on lähimmäisen rakastaminen: asesitakieltäytyjä rakastaa pyrkimällä sodan syiden poistamiseen, sotilas puolestaan rakastaa varautumalla hyökkääjän torjumiseen ja ehkä itsensä uhraamiseen.
Jotta ihmiskunnan historiaa ei vastakin kirjoitettaisi ihmisverellä, tarvitaan asenteiden muutosta. Ahtaan kansallisen ajattelun tilalle tarvitaan kansainvälistä ajattelutapaa. Eri kansoja voisivat yhdistää keski-näisen kahnauksen sijasta halu yhdistää yhteiset edut, hyvinvoinnin lisääminen, kaupankäynti, keskinäinen taitotiedon välittäminen, ympäristönsuojelu, sivistys, nälän ja sairauksien voittaminen. Tarvitaan myös varustelukierteen hillitsemistä ja asekaupan rajoituksia, joilla voidaan vapauttaa valtavat taloudelliset voimavarat ihmiskuntaa hyödyttäviin kohteisiin.
Kirkollinen työ on kriisityön uranuurtaja. Kirkko tekee yhteistyötä paremman maailman puolesta niin puolustusvoimien kuin toisten kirkkokuntien ja erilaisten järjestöjen kanssa. Ihmiselämän ja uskonnon tuntemus on hyvä lähtökohta ihmisten auttamiseen kriisien ja konfliktien keskellä. Monipuolista asiantuntemusta tarvitaan suomalaisten osallistuessa kansainvälisiin operaatioihin ja rauhanturvaamistyöhön. Lähetys- ja kehitysyhteistyön kautta kirkko taistelee aktiivisesti itse sodan syiden poistamiseksi. Se tukee jäseniään heidän tehdessään valintoja rauhan puolesta. Siksi seurakunnat ovat varteenotettavia palveluspaikkoja myös siviilipalvelusta suorittavalle.
Kristitty voi siis mennä armeijaan, sivariin tai ryhtyä totaalikieltäytyjäksi.
