Avantoon!
Avantoon!
Seison Oulujoen rannalla. Etelästä käy hyytävä viima. Tammikuun aurinko häikäisee parikymmen asteisessa pakkasessa. Vaatetuksenani on pipo ja uimahousut. Tuuli ei anna armoa. Hengitän muutaman kerran syvään. Astun laiturin askelmat alas kylmään veteen.. Räpiköin vedessä kohti rantaa. Leuka jähmettyy veden alla. Kiiruhdan pukukoppiin. Minä tein sen! Aloitin kauan haaveilemani avantouinnin.
Siirryin hetkeksi työelämässäni oppilaitospastorin sijaiseksi. Työpaikan vaihto auttoi muuttamaan arkirutiineja ja matkalla töihin/kotiin on mahdollista matkan varrella pulahtaa avantoon. Toivon mielessäni, että ruostunut arkielämärutiiniratas saisi avannosta voitelua. Voitelua tarvisin: lasten kanssa löhöämiseen, vaimon rapsuttamiseen, vapaa-ajalla läppärin off-napin painamiseen…
Elämässä rutiinien muutos tuntuu usein samalta kuin avantoon hyppäisi. Aluksi seuraa shokki, mutta kohta tottuu jo muutokseen. Eihän tämä olekaan niin kamalaa. Pian elimistö jo vaatii, että täytyy päästä kylmään veteen. Muutos avartaa näköaloja. Muutos poistaa esteitä. Muutos virkistää.
Mietin myös sitä, että muutos voi olla myös kuluttavaa. Elämä voi mennä liian kovaksi ja suorittamiseksi. Jos koko ajan haluaa ja etsii muutosta. Pitää ponnistella, yrittää, pärjätä.
Pitää, pitää ja pitää. Mitähän Jeesus Nasaretilainen sanoisi tällaisesta elämän mallista?
Eräässä puheessaan –vuorisaarnassa-, hän toteaa: ”Katsokaa taivaan lintuja, katsokaa kedon kukkia, älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet.”
