Tarvitsenko minä Jumalaa?

Minä olen pieni lapsi. Olen eksynyt suureen ja pimeään metsään. Pelkään suunnattomasti, ja toivon että joku olisi auttamassa minua. Vanhempani eivät ole täällä, ymmärrän etteivät he ole aina minua auttamassa kun omat voimani, taitoni ja tietämykseni eivät tahdo riittää. Haluan pois, haluan takaisin valoon ja rauhaan. Ei ole kummallista, että toivon jonkun kuulevan avunhuutoni. Olenhan vain pieni lapsi.

Olen myös kiusannut muita ihmisiä ja ollut ilkeä. Omatuntoni soimaa minua, oloni on kurja. Olen tehnyt väärin, ymmärrän sen. Osaan erottaa hyvän ja pahan toisistaan, ainakin jokin sisälläni parahtaa kun muistan kaikki tekoni jotka loukkasivat tai vahingoittivat muita ihmisiä tai itseäni.

Kun vain tarpeeksi toivon, ja huudan, alan jo uskoa itsekin että joku kuulisi minua. Pelkkä ajatus siitä että joku olisi kanssani kulkemassa tässä pimeydessä joka on vaaroja täynnä, saa oloni helpottumaan. Ei ole ihme, että lapsenmieleni tarvitsee tätä tunnetta; kukapa haluaisi kulkea yksin läpi pimeän metsän eksyksissä. Haluan uskoa siihen että joku pitäisi kädestäni kiinni ja johdattaisi minua eteenpäin kohti turvaa ja kotia.

Kasvan vanhemmaksi, mutta sisälläni pieni lapsi ei. En halua vieläkään olla yksin, mutta kukaan ihmisistä ei minua huoli, en saa rakkautta ympäriltäni enkä sitä löydä sisältänikään. Olen vieläkin siellä pimeässä metsässä. Elämän kasvaessa monimutkaisemmaksi ja vaativammaksi usein tuntuu siltä, etten tiedä, en osaa enkä jaksaisi. Toivon että joku pitäisi kädestäni kiinni ja auttaisi eteenpäin. Välillä pelkkä ajatus siitä saa oloni huojentumaan. Välillä en enää muista, että kyseessä on vain omat pelkoni, haluni ja tahtoni. Ei täällä ole ketään auttamassa, ei ole ketään joka osaisi vastata kysymyksiini.

Joskus turvaudun muihin ihmisiin, ja he uskottelevat minulle etten olekaan yksin, että on joku joka pitää minua näkymättömästi ja rakastaen kädestäni kiinni. Hän on kuin vahva isäni, jonka kärsivällisyys ei lopu kesken. Hän kestää minun virheeni rakastaen minua silti. Vaikka omatuntoni on paatunut ja en enää itke, jossain sisälläni tunnen että tarvitsen edelleen anteeksiantoa. Olisipa joku joka voisi antaa anteeksi tekoni ja ilkeät ajatukseni. Olisipa vain edes joku. Joskus muut ihmiset väittävät että niin onkin; että jossain joku koko ajan näkee tekojeni ja ajatuksieni tahriman ja likaaman lapsen. Lapsen joka on kuitenkin vielä puhdas, minun sisälläni. Minä pidän tästä ajatuksesta; kuinka ihanaa olisikaan olla jälleen puhdas ja vilpitön, kaikki tekoni annettaisiin anteeksi ja minua rakastettaisiin jälleen. Ja minulle sanotaan jälleen, etten ole yksin. Muut ihmiset, minua älykkäämmät ja viehättävämmät väittävät niin kerta toisensa jälkeen. Miten onnellisilta he vaikuttavatkaan, ja miten tyyneiltä. Minä pidän heidän puheistaan; jos he ovat kerran niin varmoja, miksen uskoisi heitä? En minä halua olla koko ajan tämä rikkinäinen ja viallinen ihminen. He sanovat minulle, että minun ei tarvitse tehdä muuta kuin uskoa heitä, uskoa siihen että joku jossain rakastaa minua ja antaa minulle anteeksi, hän on kuin isäni. Vahva ja kärsivällinen. Hän kyllä pitää huolen minusta, kunhan vain sisimmässäni annan pienen lapseni jälleen toivoa että hän on siellä, jossakin.

Muu ihmiset sanovat myös minulle, että he eivät ole viisaita. Että he ovat samanlaisia kuin minäkin, tai ainakin olivat. He kertovat, että joskus kauan aikaa sitten oli joku, joka oli todellisesti älykäs, ja viehättävä. He kertovat minulle, että tämä kauan aikaa sitten elänyt ja kuollut henkilö oli jopa valmis kuolemaan minun puolestani. Minun puolestani, vaikka eihän hän edes minua tuntenut. He kertovat, että hänen sanansa olivat samanlaiset: että jossain on joku, joka minua rakastaa, ja hyväksyy minun virheeni. Pieni lapsi sisälläni pitää tästä; minä en tahdo olla yksin ja tietämättömänä, rikki ja viallinen. Omatuntoni ei enää edes suostu puhumaan minulle, paitsi joskus kun on oikein hiljaista ja yksinäistä.

En tiedä, mitä ajatella tästä kaikesta. Heidän sanansa ovat niin vakuuttavia, niin viehättäviä ja vetoavia. He myös kertovat, että on vain yksi ehto, jotta minua rakastettaisiin. He sanovat, että joudun pysymään eksyksissä ja pimeydessä niin kauan, kunnes tämä ehto täyttyy; minun on tunnustettava, että todellakin on joku, jossain joka minua rakastaa. Vain silloin pääsen pois pimeydestä. He sanovat myös että he tietävät, mitä varten minä olen täällä. He sanovat, että sillä jollain jossakin on minua varten suunnitelma. Minun pitää vain kuunnella sisäisen lapseni toivoja, haluja ja pelkoja. He jopa sanovat, että kun vihdoin kuolen, pääsen vihdoin valoon ja turvaan. Mutta vain, jos uskon heitä ja toteutan ainoan ehdon.

Olen kuitenkin vain ihminen, sisälläni pieni lapsi. En halua uskoa, että kotia ei ole enää. Että vanhempani eivät minua ole enää auttamassa. En halua uskoa, en suostu uskomaan että olen kuitenkin vain ihminen maailmassa, joka on täynnä vaaroja, pimeyttä ja kipua, jossa ajatuksiani ja tunteitani, tekojani ei ole kukaan antamassa anteeksi.

En halua uskoa, että olen lopulta vain pieni lapsi, yksin pimeässä metsässä. Ja että kukaan ei ole auttamassa minua, kukaan ei ole pitämässä kädestäni kiinni ja auttamassa minua. En halua kantaa tätä vastuuta tekemistäni virheistä, en halua tätä katumusta teoistani. En halua olla tietämätön ja peloissani tuntemattomassa maailmassa. Minä tarvitsen jotain, jossakin..

En halua uskoa, että todellisuudessa olen yksin.